Muurahaiset ja kuuntelemisen tanssi
Sanna kekäläisen uuden Muurahaiskeskusteluja-ilta -tapahtuman taustalla vaikuttaa vahvasti yhteistyö kirjailija Kari Hukkilan kanssa; kuin muurhaisten väsymätön yhteistyö, heijastuu sama metodologia myös Kekäläisen ja Hukkilan välisissä työskentelymetodeissa.
Kaikista maapallon lajeista vain muurahaiset ja ihmiset ovat levittäytyneet lähes koko planeetalle. Niiden arvioidaan muodostavan suunnilleen yhtä suuren biomassan – kuin toistensa peilikuvina. Silti niiden vaikutus biosfääriin on vastakkainen. Jos ihmiset katoaisivat, maapallo tarvitsisi vuosisatoja toipuakseen aiheuttamistamme tuhoista. Jos muurahaiset katoaisivat, biosfääri muuttuisi nopeasti elinkelvottomaksi. Tämä rinnastus asettaa lajien välisen hierarkian uuteen valoon: muurahaiset, eivät ihmiset, kannattelevat elämän tasapainoa.
Kirjailija, esseisti Kari Hukkila on tarkastellut muurahaisia yli viidentoista vuoden ajan paitsi biologisina myös esteettisinä ja filosofisina olentoina. Hänen työtään ei voi rajata pelkkään luonnontieteeseen – se on poeettista tutkimusta siitä, mitä tarkoittaa yhteisöllisyys, kommunikaatio ja järjestys ilman johtajaa. Hukkilan lähtökohta on hämmennys: miten muurahaisyhdyskunta toimii niin monimutkaisella tasolla ilman keskitettyä ohjausta?
Tätä ilmiötä on viime vuosikymmeninä kutsuttu emergenssiksi, parviälyksi tai itseorganisoitumiseksi. Se kuvaa järjestelmiä, joissa yhteinen liike syntyy lukemattomista yksittäisistä kohtaamisista. Muurahaiset, kuten Hukkila muistuttaa, “kuuntelevat jaloillaan”. Niiden viestintä ei perustu sanoihin, vaan liikkeen, rytmin ja feromonien tanssiin. Jokainen jälki muuttaa kokonaisuutta – merkitys syntyy toistosta, kosketuksesta ja suunnan muutoksista. Yhdyskunta on elävä organismi, jossa viestintä on kehollistunut – kuin tanssissa.
Muurahaiset, ihmiset ja runous yhteyden välittäjänä
Hukkilan työssä muurahaiset eivät ole vain tutkimuksen kohteita, vaan runouden ja ajattelun formaaleja malleja. Muurahaisten liikemallit rinnastuvat keskiaikaiseen runorakenteeseen nimeltä sestina, jonka Arnaut Daniel kehitti 1200-luvulla. Sestinassa kuusi sanaa kiertää kuudessa säkeistössä muodostaen spiraalimaisen kehän, jossa merkitys syntyy toiston ja vaihtelun vuoropuhelusta. Samalla tavalla muurahaisyhdyskunnan viestintä rakentuu jatkuvasta kierrosta, jossa ei ole alkua eikä loppua – vain rytmi, joka ylläpitää elämää.
Tämä rinnastus avaa esteettisen oivalluksen ohella myös eettisen ulottuvuuden. Jos muurahaiset ilmentävät biosfäärin älyä, niiden itseorganisoituva työ on vastakohta ihmisen itsekeskeisyyden korostamiselle. Ihmiskunta on kautta historian projisoinut muurahaisiin omia järjestyksen, vallan ja yhteisön mallejaan: monarkit näkivät niissä kurinalaisuuden esikuvan, vallankumoukselliset tasavaltalaisuuden, ja nykyajan ihminen vertaa niitä robotiikkaan ja algoritmeihin. Muurahaisista on tullut peili, joka heijastaa kulttuurin käsityksiä itsestään.
Hukkilan ehkä radikaalein ehdotus on, että meidän tulisi aloittaa keskustelu muurahaisten kanssa. Tämä ei ole vertauskuva vallasta tai jäljittelystä, vaan kuuntelemisen harjoitus – herkistymistä toisenlaiseen kieleen. Keskustelu muurahaisten kanssa tarkoittaa siirtymää ihmiskeskeisestä ajattelusta kohti jaettua älykkyyttä ja yhteistä rytmiä. Se haastaa taiteen, tieteen ja yhteiskunnan rakenteet: mitä jos luominen ei olisikaan yksilön hallintaa, vaan monien ruumiiden yhteinen liike?
Muurahaisten tutkiminen on tällöin myös ajattelun koreografiaa. Niiden polut muistuttavat kielen syntaksia, yhdyskunnat kollektiivista tekijyyttä, ja lopulta niiden olemassaolo muistuttaa, että sekä taide että elämä mahdollistuvat kohtaamisista.
Teksti: Katri Koivuneva
Sanna Kekäläisen Muurahaiskeskusteluja-ilta ensi-illassa K& Tilassa 1.11.2025. Osta liput.