Painovoimaa ja muovin laulua – Uusmaterialistinen näyttämöteos materiaalin ehdoilla
Mikä tapahtuu, kun näyttämö ei enää ole paikka, jossa ihminen hallitsee – vaan jossa materiaali ottaa vallan? Entä kun tuttu, arkipäiväinen muovi lakkaa olemasta passiivinen esine ja alkaa käyttäytyä omalakisesti, omata tahtoa, suuntaa ja vastusta? Tällaisesta positiosta alkaa Sanna Kekäläisen uusmaterialistinen näyttämöteos Etiopialainen ystävä 2, joka syntyi käytännön tarpeesta ja kasvoi filosofiseksi kehotukseksi nähdä maailma toisin.
Kekäläinen & Companyn vuonna 2020 Kansallisteatterin suurella näyttämöllä kantaesitettämä If I Would Lose My Voice merkitsi käännekohtaa. Teos laajeni keho- ja identiteettipolitiikan alueelta kohti laajempaa ekologista kriisitietoisuutta: ilmastonmuutosta, lajikatoa ja ympäristön uhanalaisuutta. Samalla se siirtyi ihmiskeskeisestä ajattelusta kohti näkökulmaa, jossa materiaali määrittää esityksen ehtoja.
Yksi keskeinen oivallus löytyi yllättäen varastosta: massiivinen, halpa ja fossiilipohjainen pressukangas, joka tuntui sisältävän jotakin ratkaisevaa. Tämä 12 x 12 metrin muovilevy ei ollut pelkkä lavaste – se oli toimija. Sen paino, liike ja vastustuskyky loivat tilan, jota ei voitu hallita. Pressu toi näyttämölle materiaalin äänen, jonka paino sysäsi liikkeelle jotain filosofista: mitä jos materiaali ei ole vain tekojemme tausta tai väline, vaan osa toimijuuttamme?
Uusmaterialismi näyttämöllä – kun esine ei enää ole esine
Kekäläisen teos liittyy laajempaan filosofiseen suuntaukseen, uusmaterialismiin, joka haastaa modernin länsimaisen ajattelun perinnön. Uusmaterialismi kyseenalaistaa rajanvedon elävän ja ei-elävän, aktiivisen ja passiivisen, ihmisen ja ei-inhimillisen välillä. Sen keskiössä on ajatus, että materiaali ei ole passiivinen tausta tai neutraali pinta, vaan aktiivinen osa maailmaa – toimija, jolla on oma dynamiikka, vaikuttavuus ja jopa vastarinta.
Kun öljypohjainen muovi kieltäytyy tottelemasta ja ottaa paikkansa tilassa, se ei enää ole pelkkä esine. Se on osa tapahtumaa, joka pakottaa niin esiintyjät kuin katsojatkin ottamaan uudelleen kantaa omaan paikkaansa maailmassa. Kekäläisen teoksessa muovi ei ole vain esteettinen valinta, vaan myös eettinen ja poliittinen kannanotto. Kapitalismin, ylikulutuksen ja fossiilitalouden jälkeinen maailma ei voi rakentua entisille ehdoille – mutta siitä voi rakentua jotakin esityksellisesti merkityksellistä.
Taivassali – tila joka kutsuu osallistumaan
Esityspaikalla on merkityksensä. Etiopialainen ystävä 2 on tehty erityiseti Taivassalin tilaa varten. Taivassali on tilana poikkeuksellinen: omaperäinen, avoin ja muuntuva. Tila ei ole pelkkä kehyksensä vaan osa teoksen maailmaa. Historiallisesti kerrostunut rakennus, jonka suuret ikkunat tulvivat kuvataiteilijoiden rakastamaa pohjoista valoa, kutsuu osallistumaan. Taivassali mahdollistaa sen, mikä Kekäläisen työskentelyssä on keskeistä: katsoja ei jää ulkopuoliseksi vaan muuttuu kanssakokijaksi.
Esitys ei ole lineaarinen kertomus vaan tapahtuma, johon kaikki osallistuvat – materiaali mukaan lukien. Tässä tilassa katsoja ei vain seuraa, vaan kohtaa. Ei vain katso, vaan tuntee. Materiaalin omalakinen käyttäytyminen luo tilanteita, joita ei voi ennustaa, ja jokainen hetki muovaa kokemusta uudelleen.
Puvustus ja lavastus eivät ole erillisiä, vaan kuuluvat samaan, merkitystä muodostavaan, materiaaliseen logiikkaan. Pressu ei ole lavaste, se ei tee tilasta ”valmista”, vaan sen paino ja pinta toimivat kuin toinen iho. Puvut eivät ole koristeita, vaan nekin osallistuvat samaan eettiseen keskusteluun: miksi tuottaa uutta, kun jo olemassa oleva voi kertoa tarpeeksi – tai enemmän?
Kritiikki ja kaipuu – kohti ei-ihmiskeskeistä näyttämöä
Etiopialainen ystävä 2 on monitasoinen kritiikki: se kritisoi fossiilitaloutta, halpatuotantoa ja visuaalista ylikuormaa, joka leimaa nykykulttuuria. Mutta se ei jää pelkästään kritiikiksi. Se on myös poeettinen ehdotus. Ehkä me voimme oppia elämään maailmassa, jota emme hallitse. Ehkä voimme jakaa näyttämön muiden kanssa – myös sellaisten toimijoiden, joita emme ole aiemmin ottaneet vakavasti.
Materiaalin hallitsemattomuus on myös taiteellinen strategia. Esityksessä ei pyritä kontrolliin vaan altistumiseen: siihen, että materiaali saa johdatella. Muovi liukuu, kaartuu, vetää mukanaan. Se ei suostu muokattavaksi eikä taivutettavaksi – ja juuri siinä piilee sen voima. Katsoja kohtaa tämän toimijuuden konkreettisesti, fyysisenä metaforna, aistillisena läsnäolona.
Muovi näyttämöllä on ristiriitainen, väkevä ja vieraannuttava elementti. Se on kuin haamu menneisyydestä ja varjo tulevaisuudesta. Mutta juuri siksi se on niin välttämätön. Sillä kun muovi alkaa puhua, me joudumme kuuntelemaan – emme enää vain itseämme, vaan jälkeemme jääviä varten.
Ensi-ilta Kansallisteatterin Taivassalissa 8.5.2025. Liput.